TraVersee – WDS – FlowWowProductions

Traversee – WDS (wandering, dancing, singing) is a dance piece in which the working group creates a dialogue through the walking, now moment dance and songs born from the tip of the tonquies to / within the local landscapes in the different nature parks, for the creators, for the animals. This is durational, site specific, collective orientated dance piece which realizes through slow progression, live sound/songs, walks and physicality of articulation, sensations etc. At the same time, this piece invites the audience to be part of the collective body and mind and to listen.

Concept of the choreography: Nadja Pärssinen
Choreography & dance: Nadja Pärssinen & Sofia Keto-Tokoi
Sound design and songs in live: Nadja Pärssinen & Sofia Keto-Tokoi
Promo photos: Virpi Velin
Production: FlowWowProductions
Supporter: Taike – The Art Promotions Center Finland, Helsinki City & Espoo City
Residencies: SÄHINÄ – Culture center & Pikku-Virgiinia space
Performances: 2025; Pajalahti park in Lauttasaari, Helsinki city, Lenininpuisto in Alppila, Helsinki city, Toppelund park in Westend, Espoo city, part of OUTOUTOUT Contemporary dance festival program.
Review by writer and visual artist E. L. Lyra, October 2025, in finnish language. (On the way soon!)

TraVersee – wds

Liepeillä. Takertua vartensa kautta maailmaan, ottaa puusta kiinni, paljastaa sen olemus. Paljastaa sen korkeus, sen kulma, ottaa lisää maailmaa irtautumalla, juosta poikki ruohokentän, hämärtyvässä sade piskottelee ja maisemakin paljastuu, sen tila, joka muuttuu näkyväksi, kun ihmisen keho on siinä.

Kun saavun lähestyvän sateen hämärtämän taivaan alla Haukilahden kirjaston eteen etukäteen neuvotulle kokoontumispaikalle, metsä lähellä hohkaa. Kaipaan sinne ja se minuun; yllätys on elähdyttävä, kun tanssiesitykseen saapuneena löydänkin itseni hetki myöhemmin joukosta kulkemassa samaista metsää kohti.
Koreografi Nadja Pärssisen TraVersee – wds on kolmeen erilaiseen ulkotilaan, Lauttasaaren Pajalahden puistoon, Alppilan Leninin puistoon sekä Haukilahden Toppelundin puistoon, luotu teos kahdelle tanssijalle sekä luonnolle – ennen kaikkea niiden väliselle epätavallisen tasa-arvoiselle vuoropuhelulle. Tanssijoina teoksessa toimivat sekä Pärssinen itse että tanssija-muusikko Sofia Keto-Tokoi.

Tietämättä sitä, millaisen maailman teos toisissa sijainneissaan on ympärilleen kutsunut, olen saapunut itse kolmesta puistosta viime mainittuun: Tanssijat johdattavat yleisön tieltä metsäkallioille, metsä nielaisee meidät kyselemättä, ja siten meistä, toisillemme ventovieraista, on hetkessä syntynyt yhteinen hiljaisuudessa vaeltava ihmisten yhteisö, lauma. Hymyilen itsekseni sen hiljaiselle solidaarisuudelle.
Kuljemme läpi metsän, metsä paljastaa rannan, ranta vie pientä polkua pitkin aukealle, jossa valtavat, tiheänä rintamana tuulessa vyöryvät lehtipuut ympäröivät maiseman. Taivas tummuu, sade ripsii hellästi, ilma on hiljaa täynnä saapumista, sateen tihenemisen uhka ja sen hellänä kutsuva varmuus, tuuli ainoana äänessä. Miten monta minää niissä on.

Välillä laumamme pysähtelee, Pärssinen ja Keto-Tokoi pyytävät meitä havainnoimaan maisemia. Olen tällaisina hetkinä äärimmäisen kiinnostunut siitä, mitä sisälläni tapahtuu: Tuttu esitysten alkujen kokemus arkisesta maailmasta teoksen maailmaan siirtymisestä on tullut läsnäolevaksi, mutta tällä kertaa tavanomaisesta poikkeavana. Sen sijaan, että yleisöksi muuttuessani kokisin erkanevani maailmasta, minä valunkin luontoa havainnoidessani syvään yhteyteen sen kanssa. Tulen yleisöksi, mutta olen kerrankin myös maailmassa, sen tilallisuuden ja ytimen kehässä.

Kontrasti on huomattava, kun vertaan kokemusta mielessäni sisätiloissa tapahtuviin esityksiin. Sama kiehtova muutos arkimaailman sekä esityksen maailman välillä tapahtuu, mutta sisätila on eristyksissä, sisäänsä sulkeva. Mikäli sellaisen tahtoo päinvastoin avaavan yhteyteen ulkotilan lailla, vaaditaan esitykseltä paljon: Koreografian on oltava sisätilassa äärimmäisen kirkas, jotta teos voi tuottaa yleisölle kokemuksen, jonka luonto saa aikaan yrittämättä. Laumamme siirtyy tarkoin valitusta sadehämärän maisemasta toiseen, ja jokaisen aistimiseen tarkoitetun pysähdyksen myötä livun syvemmälle yhteyteeni. Huomaan palaavani silloin runolliseen itseeni sen sijaan, että unohtaisin esityksen ajaksi täysin oman minuuteni; yllättävä kyllä, saan täksi myös loppuesityksestä enemmän irti.

Usein esitykseen saapuessa itsestä irtautumisen kokemus on toivottava, jotta ego ei saapuisi tielle häiriköimään, mutta tällä kertaa runollisen minän ilmaantuminen tunnolleni tarkentaa kokemusta. Se tuntuu toivotulta vieraalta, yhteydeltä aisteihin, kiinnostavalta linssiltä, jonka läpi kokea sen erottamia merkityksiä. Tiedän silkasta aistimisen kehotuksesta, että tällaisen kokemuksen läsnäoloa Pärssinen koreografina selvästi pitää tervetulleena, koreografiaan luettuna osana teoksen vastaanottamista. Silloin on kuin olisi kerrankin sanattomana ilmassa: ”Tässä katsomossa saat olla sinuutesi kanssa. Saat olla sinä.”
Syleilevistä maisemista metsän kätköistä saavumme lopulta puistoaukean maisemaan, hengittävään, avoimuuttaan huokaavaan puistoon suurine puineen, jotka taipuvat tuulessa ja virvoittuvat harvakseen satavasta vedestä. Yleisöä pyydetään istuutumaan, tanssin osuus esityksessä saa tilansa.

Tarvitaankin luonto teoksen tapahtumapaikkana, jotta todella havaitsen ympäristöönsä yhteydessä olevan ihmisen kehon mahdin. Pärssisen ja Keto-Tokoin kehot kulkevat maisemassa ja käyvät kuin vaivihkaa paljastamassa sen perusluonnetta: On lavana toimiva vihanta, sadetta piskotteleva puistoaukea, jonka kookkuuden näkee vasta, kun sen lävitse juoksee ihminen. On puiden korkeus sekä niiden kaltevuus, jonka todellinen kulma tarkentuu vasta silloin, kun sille painautuva keho päätyykin liki makaavaan asentoon siihen nojatessaan. Ruohon pituus, jonka havaitsee, kun korret ulottuvat pitkälle tanssijoiden sääriin, luonnon vastaanottavuus, joka tulee olevaiseksi, kun joku astuu maisemaan sille uutena, ulkopuolisena.

Olen häkeltynyt. Tanssijat tekevät maisemasta tilallisen. He sytyttävät tähän luontoon uuden maailman, johon ihminen hellästi kuuluu. Keho paljastaa maisemasta muotoja, merkityksiä, ajan tasoja, assosiaatioita ja rajauksia, joita ei muutoin erota – mutta vain silloin, kun se pyrkii olemaan luonnon kanssa tasa-arvoisessa vuorovaikutuksessa. Aistiva, kokeva keho luo yhteyttä ympäristöönsä. Tällä tavoin läsnäoleva keho alkaa vähitellen nähdä ja aistia luontoa kuin mikä tahansa muu luontokappale, vaistomme viriävät, kävelemme ympäristössä harkitummin, havaitsemme aikaisemmin näkymättömiin jääneitä yksityiskohtia.
Äkkiä tuntuu selvältä, että vasta läsnäolevana voimme palata luonnosta usein erilliseksi mielletystä ihmisyydestämme aidosti osaksi ympäristöämme. Aistiessa tilaa kunnioittaa sen puhtaan hyväksikäyttämisen sijaan. Muunlaisessa olemisessa juuri ihmisen irrallisuus luonnosta korostuu: Esityksen kontekstissa tämä harhauttaa katsojan vaistoamaan lähinnä ihmisen ja luonnon erillisyyttä.
Juuri tästä kaikesta Pärssisen koreografiassa on kysymys. Ihmettelen esityksen aikana uudelleen ja uudelleen, miten hienovaraisin ratkaisuin Pärssinen on saanut ihmisen performanssin tällä tavoin koskettamaan luontoa ja pysymään luonnonmukaisena. On poikkeuksellista, että luonnossa esitettävä esitys tuntuu todella osalta sitä; TraVersee – wds:ssä tällainen nautinto toteutuu pitkälti kiitos Ted Toadvinen kirjoittaman Merleau-Ponty’s Philosophy of Nature -teoksen, jonka kokemuksellisuudesta ponnistavaan filosofiaan Pärssisen koreografia onnistuneesti nojaa. Kaukana on hyväksikäyttävyys, ihmisyys luonnon päälle liimattuna, erillisenä.

Ulkona toteutetussa esityksessä ympäröivä maailma on myös jatkuvassa liikkeessä. Muuntuva luontotila pitää aistit hereillä, aivot pysyvät prosessoivassa tilassa siinä, missä esimerkiksi black box -tyyppisessä tilassa ympäristöönsä turtuu verrattoman nopeasti; tilan perusolemus ei black boxissa muutu, mutta siihen turtuessa kaikki sen mukanaan tuoma informaatio (tilan suuruus, värit, assosiaatiot, etäisyydet, elementit) muuttuu ensimmäisten minuuttien jälkeen näkymättömäksi. Luonnossa tuuli heiluttelee puita ja saa lehvästöt kohisemaan, pilvet taivaalla taittavat toistensa reitit, värit ovat alati muutoksessa valon kirkastuessa ja himmentyessä, sää elää omaa elämäänsä, lämpötila samaten. Ne pysyvät läsnäolevina, ne panee merkille uudelleen ja uudelleen. Ne värittävät lakkaamatta teosta ja maisemaa ynnä kutsuvat paljon aktiivisempaan läsnäoloon. Totean, että tällainen läsnäolo on omiaan pitämään luonnon hyväksikäytön tunnun loitolla. Esityksen aikana vedestä pehmeä maa muuttaa katsomisen tapaa ja kehoa. Märkä penkki, hienoinen viileä, pisarat kasvoilla, käsillä, esiintyjien iholla, ne kaikki saavat ihmiskehon tuntumaan luontokappaleelta. Sade syventää kokemusta siitä, miten olemme osa maisemaa.
Enkä mahda olla miettimättä: Miten mitään tästä ei olisikaan tavoitettu, mikäli Pärssinen olisi päättänyt ohjata koreografiansa sisätilassa.

Ihmeellistä on, että yhteys luontoon pysyy esityksessä silloinkin, kun esiintyjät puhuvat pieniin mukana kuljetettaviin mikrofoni-vahvistin-systeemeihin. Pienet vahvistimet takkuilevat ennalta-arvaamattomasti kuten luonnolla on tapana, puheet kuuluvat ja hetkessä taas eivät. Mikrofoneilla osoitellaan heiniin ja puihin (nautin siitä, kuinka ele tarjoaa ”katsomisohjeen” – katso luonnon tuottamaa ääntä), niihin lausutaan tekstiä, niihin lopulta lauletaan. Suuremmat ja toimivammat äänitekniset systeemit olisivat rikkoneet yhteyden – ympäristöönsä myös visuaalisesti kokonsa tähden sulautuvan pienen kaiuttimien ”toimimattomat hetket” ovatkin epätäydellisen ja oikukkaan luonnon kaltaisia, siis sen perusluonteen kanssa yhteneväisiä. Luonnonmukaisuus säilyy.

Kohtaukset soljuvat, tasapaino on kirkas sen suhteen, montako esiintyjää on kunakin hetkenä esiintymässä. Alusta loppuun vallitsee ihastuttava suhde yleisön osallistamisen sekä performanssin välillä – loppuun mennessä olemme kulkeneet, aistineet, katsoneet, jopa laulaneet luonnolle toisistaan täysin eroavissa maisemissa, niiden täysin omanlaisissa maailmoissa. Olemme saaneet luonnon kautta kyseenalaistaa, mitä ihminen on – vettä, eläin vaiko vain kirjo kokemuksia – olemme saaneet kokea ajan hidastumista, ihmisen ja ihmisettömän luonnon vuoropuhelua, maailmojen sisäkkäisyyttä.
Keskustelemme esityksen jälkeen Pärssisen kanssa siitä, miten ulkotilaan ja luontoon tehtävää taidetta rahoitetaan häviävän vähän. Ulkotilateosten kritiikit loistavat niin ikään poissaolollaan. Ulkotilasta on tullut vähemmän arvokas taideyhteisössä; sopiikin kyseenalaistaa, kuinka terveellistä tällainen kaikenkattava erkaantuminen luonnosta on. Miten on päädytty siihen pisteeseen, että esitys vanhassa kaapeleita valmistaneessa tehtaassa tuntuu monille merkityksellisemmältä kuin esitys siinä ympäristössä, josta lajimme on peräisin ja josta se on täysin riippuvainen?

Ilta hämärtyy ja piirtyy pimeyteen. Olen lopulta sanattoman onnellinen, että lähdin epäsuotuisasta säästäkin huolimatta liikkeelle ja pelmahdin hämärässä elokuuvihreässä taipuvien kehojen äärelle. Hento sade, joka tekikin rikkaaksi.